SUOMEA KIERTÄMÄSSÄ
Olen aina tykännyt vanhojen taiteilijoiden Suomi-aiheisista maisemakuvauksista.
Aikanaan ne taisivat olla kertomuksia joilla näytettiin Suomea uudesta kulmasta.
Sata vuotta sitten ihan jokaisella ihmisellä ei tainnut olla mahdollista matkustella, kokea ja nähdä asioita. Siksi uskoisin, että Eero Järnefeltin Koli-maalaukset on voinut olla aikanaan monelle melkoisia teoksia. Noh, koska ovathan ne niitä vieläkin.
Onneksi minulla on kamera ja jonkun sortin luomisen taito. Voin tehdä sillä kuvia, minulle se on työkalu millä kerron miten koen asioita. Vähän kuin ennen taitelijat nyt minä näytän kauniin Suomen yksityiskohtia.
Minussa asuva menneisyyden kaipuu etsii näitä maisemia. Istuessani Kolin ikiaikaisten kallioiden päällä se aiheutti minussa fyysisen kokemuksen. Mietin pitkään koska pääsen Kolille, Pohjois-Karjalaan keskelle kansallismaisemia.
Eero kaipasi kuitenkin sitä todellista aitoutta joka löytyy suomalaisesta kansasta ja luonnosta. Taiteilijan tuli olla maansa palvelija ja taiteilijan tehtävänä oli kuvata kansallisia aiheita ja rakentaa suomalaisuuden kuvaa. 1890 luvulla taidemaailmassa vaikutti kansallisromanttinen suuntaus.
Järnefeltin vierailut Kolilla olivat tärkeitä hänen taiteelliselle inspiraatiolleen.
Hän nautti luonnosta ja sen kauneudesta, ja Kolilta hän löysi monia aiheita, joita hän halusi tallentaa maalauksiinsa.
Järnefeltin teokset, mukaan lukien Kolin maisemaa kuvaavat maalaukset, ovat edelleen arvostettuja ja arvostettuja osia Suomen taidehistoriaa.
Välillä museot tarjoilevat yllätyksiä. Mäntän Serlachiuksessa tuli eteeni yksi Eero Järnefeltin Koli teoksista. Oli hieno nähdä taas yksi livenä!
Toinen hieno yllätys oli Sara Hildenin taidemuseossa Erik Enhrothin teos Manhattan. Vaikka Sara Hildenillä on paljon Erikin teoksia, en silti ole nähnyt niitä kauheasti livenä.
Minulla on museokortti ja tykkään käydä erilaisissa näyttelyissä. Varsinkin kun museot näyttävät omia kokoelmiaan niin ne ovat hienoja tilaisuuksia nähdä vanhoja klassikoita. Ateneumissa voisin viettää vaikka kuinka paljon aikaa.
Turun taidemuseon viehättävässä kahvilassa pelkkä istuminen aiheuttaa dopamiiniryöppyjä.
Mäntässä on kaksi rakennusta missä nautin suuresti siellä olemisesta. Luultavasti voisin olla niissä loputtomiin. Kierrellä, katsella, haistella ja kuunnella.
Kannattaa mennä paikan päälle ja tutustua.
Välillä mietin, että mitähän pitäisi tapahtua että tuommoinen rakennus rakennettaisiin toistekkin kauan kaupungeista. Hyvin kaunis ja todella ylväs Englantilaista kartanoarkkitehtuuria mukaileva rakennus.
AUTIOITUUKO SUOMI?
Museomatkoillani tykkään myös käydä, nähdä ja valokuvata Suomea. On helppoa aistia ero minkä noissa pienissä paikoissa on kaupunkeihin. Kiinni olevia kauppoja, tyhjiä liiketiloja, menneisyyden tuoksu on niin vahva, että pysähtyneen ajan tuntee ytimissä.
Tykkään käydä paikoissa missä aika on pysähtynyt. Sieltä on henkisesti todella pitkä matka kasvukeskuksiin. Itse kun käy, ei tarvitse luottaa toisten sanoihin. Pienet keskukset ovat oivallinen tapa tutustua siihen Suomeen mitä me ei kaupungeissa ymmärretä.
Ulkoapäin kun tarkkailee niin tuntuu kuin he olisivat onnellisia elämäänsä, sen kiireettömyyteen ja toisaalta sen yksinkertaisuuteen. Kaupungeissa me jahtaamme aina jotain.
Ajaako loputon kiire meidät erilleen toisistamme? Pienissä paikoissa ihmiset tervehtivät ja melkein aina ajaudun juttelemaan paikallisten kanssa. Puhelemme hetken aikaa niitä näitä kunnes jatkamme matkaamme. Kaupungeissa ihmiset sujahtelevat ohi laudoilla, pyörillä, juosten korvat kiinni laitteissa.
Vaikea on keksiä mikä voisi pelastaa pieniä paikkoja ehkä jos joku keksii uudestaan hitaan elämän. Ei helpota isojen tehtaiden sulkiessaan oviaan.
Väinö Kamppurin maalaus vuodelta 1934 Sadeilma Mechelininkadulla.
Tämä on teos mistä pidän oikein paljon. Pidän tämän teoksen pelkistetystä ja pysähtyneestä kaupunkikuvauksesta. Tietyn yksinkertaista mutta silti ajattomuutta.
Kansallisgalleriamme Ateneumin käytävillä minulla oli tämän teoksen kanssa meillä oli outo kohtaaminen. Katsoin jo kaukaa, että nyt näyttää tutulta. Mietin tottakai, että jopas on sattumaa ja samanlaisuutta maisemassa.
Kunnes pääsin tarpeeksi lähelle ja huomasin, että kyllä taulu on Pyynikiltä. En kyllä olisi uskonut näkemättä. Sanottakoon sen verran, että tunnen Pyynikin metsän ja tuon Näsijärven maiseman erittäin hyvin. Olenhan katsellut sitä koko elämäni.